Kategoria: Tarinat

  • Kirottu kellari

    Kirjoitan tätä toimiston puhelinkopissa myöhään torstai-iltana. Lukijani antanee anteeksi, jos kertomaani on jäänyt kirjoitusvirheitä tai jopa epäloogisuuksia. Olen nimittäin huomattavan tunnekuorman alaisena syistä, jotka käynevät ilmi alempaa, ja pelkään että kohtaan loppuni ennen kuin saan kerrottua koko lohduttoman tarinani. En tiedä, mikä voima tai sattuma on minua suojellut tähän asti, mutta olen varma ettei se voi kestää loputtomasti.

    SISÄLTÖVAROITUS: tarinani saattaa järkyttää lukijaa, mutta harkintani mukaan minun on paljastettava koko traaginen tapahtumaketju, jotta muut jälkeeni tulevat välttyisivät siltä pohjattoman lohduttomalta kohtalolta, jonka yksityiskohdat käyvät ilmi myöhemmin.

    Voi, kunpa olisin aavistanut edes murto-osan siitä kauhusta, jolle itseni altistin kun lähetin avoimen työhakemuksen tähän yritykseen! Mutta autuaan tietämättömänä tulin haastatteluun. Tuleva pomoni, Johanna, oli ihan mukavan oloinen ja tuntui arvostavan tradenomin koulutustani. Mahdollisuus saada oman alan työpaikka tuntui niin houkuttelevalta, etten kiinnittänyt edes huomiota salavihkaisiin huomioihin, joilla hän selvästi yritti varoittaa minua hakeutumaan toisaalle pelastaakseni itseni. Miten selvää se nyt onkaan, ja miten houkkamaisen itsevarma olinkaan! Johanna kertoi työyhteisön olevan “joiltain osin” melko “konservatiivinen”, ja että nuoren naisen saattaisi olla “haastavaa” sopeutua eräisiin tiettyihin erikoisuuksiin, joita toimistolla on. En hetkeäkään ajatellut ettenkö selviäisi, olinhan ravintola-alalla tottunut asiattomaankin käytökseen. Enhän saattanut aavistella, millainen kauhu tavallisessa insinööritoimistossa voikaan piillä!

    Minun on nyt kiirehdittävä tarinaani. Tietyt äänet, joiden olemassaoloa en voi enää kiistää itseltäni, huolimatta siitä miten paljon haluaisin uskoa, että kyse ei ole minua kohti vääjäämättömästi etenevästä kadotuksesta, muistuttavat siitä etten tiedä paljonko minulla on aikaa. Toivon, että lopun koittaessa se on armeliaan nopea, mutta pelkään pahinta.

    Heti ensimmäisinä päivinä aloin aavistella, että yrityksessä oli jotain pahasti pielessä. Osasin odottaa, että muu henkilökunta olisi minua jonkin verran vanhempaa, olinhan vasta saanut opintoni päätökseen, mutta en arvannut että nuorimmatkin työkaverit olisivat olleet yrityksen palveluksessa yli kymmenen vuotta. Lähes kaikki olivat lisäksi miehiä, ja muutamat naiset olivat selittämättömällä tavalla oudon vetäytyviä. Ensimmäisenä päivänä kahvihuoneessa, kun esittäydyin, kiinnitin jo huomiota siihen, miten minua katseltiin tavalla, jonka erikoisuutta en oikein osannut nimetä. Olin havaitsevinani ylimielisyyttä ja jopa halveksuntaa, joka sai minut epäilemään työyhteisön olevan vääristynyt tavalla, jota en osannut kuitenkaan sen tarkemmin kuvailla. Ihan kuin minuun ei olisi oikein edes kiinnitetty huomiota, aivan kuin olisin vain ohikiitävän hetken heidän maailmassaan, joka poistuttuani palaisi takaisin siihen nimettömään, iljettävään ja muinaiseen olemukseensa, josta kesän aurinko sen hetkeksi toi ihmisten maailmaan.

    Eräs LVI-suunnittelijoista, Koivula, kertoi olleensa yrityksen palveluksessa kohta kolmekymmentä vuotta. En saattanut uskoa tätä, se tarkoittaisi Koivulan tulleen töihin ennen kuin olin itse syntynyt. “Ihanko totta”, henkäisin, ja Koivulan harmailla, kauhunsekaista inhoa herättävillä turpeilla kasvoilla kävi ilme, jota en osannut tulkita. “Olet varmaan ollut täällä kauimmin”, yritin jatkaa keskustelua. Koivula nauroi tavalla, joka vieläkin aiheuttaa kylmän ja painavan tunteen vatsassani. “Ei suinkaan,” hän kähisi, “Rytkönen on ollut täällä aina!”

    Jos saisin nyt palata ajassa taaksepäin tuohon hetkeen, yrittäisin paeta, vaikka se tarkoittaisi kolmannesta kerroksesta hyppäämistä. Vaikka katkaisisin kaikki luut kehossani, se olisi parempaa kuin minua nyt odottava tuho. Mutta vaikka muistan säpsähtäneeni ajatusta siitä, että joku olisi ikuisesti insinööritoimistossa, lapsellinen typeryyteni ei sallinut minun ymmärtää miten hirveästä luonnonlakien ja sopivuuden vastaisesta vääristymästä se kertoikaan. Kaikki muut työhuoneessa hekottivat sitä ällöttävän raakkuvaa nauruaan, jota olen jo lyhyessä ajassa oppinut kammoksumaan. Hymyilin mukana, koska luulin vielä voivani jotenkin sulautua tähän joukkoon. Puolustuksekseni on sanottava, että moni muukin olisi varmasti tehnyt samoin, jos ei olisi aiemmin joutunut kohtaamaan sen kaltaisia olentoja, jotka minua silloin kahvihuoneessa tarkastelivat.

    Aivan kuin jossain olisi auennut ovi. Nenääni kantautuu aavistus siitä iljettävänpistävästä, paksusta ja tunkkaisesta lemusta, joka viestii kauhun lähestymisestä. Menen siis suoraan asiaan, ja jos lukija päättää lukea tarinani loppuun asti, vastatkoon seurauksista. Minä en ole enää niistä vastaamassa. Minun on nyt viipymättä saatava tarinani valmiiksi ja postattava se seuraajilleni, jottei kukaan muu joutuisi tähän kuiluun.

    Koivulan mainitsema Rytkönen esiintyi sivulauseissa usean päivän ajan. Tuo kammottava nimi nousi ihmisten huulille epätoivoisena parahduksena, varoittavissa kuiskauksissa ja osana hermostunutta puheensorinaa. Oli kuin nimi olisi ollut itsenäinen olento, joka vaelteli toimistolla käytävillä, kokoushuoneissa ja sosiaalitiloissa. En useinkaan kuullut suoraa viittausta siihen, mutta se oli aina ikään kuin juuri havaintopiirin reunan takana, sen verran kaukana että sen olemassaolon voi kiistää jos ei saata kohdata sitä, mutta sen verran lähellä että lepo tai toivo on aina hiukan saastunut pelolla, jota on mahdotonta sanoin kuvata, mutta joka on jokaisen milloinkaan tällä planeetalla kulkeneen kädellisen lajimuistissa kiistattomasti osoittamassa, että käsittämätön kauhu ei milloinkaan ole lähintä varjoa kauempana. Ilmapiiri toimistolla oli sanoinkuvaamattoman ummehtunut ja tunkkainen, ja uskon että viimeaikaiset tutkimukset neurotieteen saralla tulevat löytämään selityksiä sellaisen syntymiselle, mutta nykyisellä ymmärryksellä ihmiskunta on toivottoman tietämätön ja voimaton sen edessä. Kun tuskaisesti yritin hahmotella toimiston henkistä tilaa kumppanilleni, hän naurahti ja kertoi uskovansa minun liioittelevan. Ja kun yritin todistaa hänelle tilanteen olevan täysin totta, huomasin etten itsekään kyennyt kuvailemaan tarkoin esimerkiksi Koivulan ja Sundbergin kauhistuttavaa keskustelua, joka saastutti jokaisen lounaan ja kahvitauon, jolla ne olivat samaan aikaan. Muistin, että se oli kuvottavaa ja muistin Sundbergin naurun olevan kolkko, kostea ja homeinen, mutta en saanut mieleeni yhtään varsinaista repliikkiä niiltä. Oli kuin muistini olisi pyrkinyt varjelemaan minua. Muistin, että ne olivat keskustelleet pitkään läheisen lounasravintolan tarjottimista, mutta eihän se voinut olla totta? Millainen mielipuoli keskustelee tarjottimista? Ja miksei yksikään lause tuosta keskustelusta tullut mieleeni, vaikka kuinka yritin? Kumppanini ehdotti, että saattaisin kärsiä työuupumuksesta, mutta en voi häntä syyttää. Ellei ole kohdannut sitä, mitä olen kohdannut, ei voi millään ymmärtää, miten jyrkkä kuilu meitä odottaa niin ohuen turva-aidan takana.

    Huomaan aikailevani, koska minun on vaikea pakottaa itseni palaamaan tuohon kauheaan hetkeen aiemmin tänään. Mutta minun on pakko: nyt on kiistatonta, että en ole yksin tässä kerroksessa. Raskas, puuskuttava ja kammottavasti kupliva hengitys kuuluu selvästi. Ja haju, se haju!

    Tänään iltapäivällä ohitin pisteen, josta ei ole paluuta. Koskinen pyysi minua hakemaan erään asiakkaan pi-kaavioiden kopiot. Etsin niitä verkkolevyltä turhaan ja kerroin Koskiselle, ettei niitä löydy. Koskinen naurahti, sitä samaa keskeltä kosteaa naurua, joka päättyi hirvittävään yskänpuuskaan. “Ei taida nämä olla verkossa,” se mylvi. “Ne on vanhan puolen papereita, käy arkistosta hakemassa.” Tapa, jolla se mainitsi arkiston ikään kuin ohimennen, paljasti että tässä yhteisössä oli tosiaan aivan normaalia käydä penkomassa papereita ajalta ennen tietokoneita, ajalta jolloin säännöt olivat toiset ja jolloin tämä toimisto oli ilmeisesti rakennettu.

    Vaikka sielussani tiesin, että asettaisin itseni vaaraan, jonka suuruutta en saattanut edes arvailla, mutta joka selvästi oli suurempi kuin koskaan aiemmin olin kohdannut, en tohtinut kieltäytyä. Koko ikäni olin toiminut maailmassa, jossa vallitsee järjestys, jonka toiminnot noudattavat sääntöjä. En voinut aavistaakaan, miten pieni ja hauras se maailma oli sekä ajassa että tilassa. Kun laskeuduin portaat kellariin, jokainen lajimuistini palanen huusi voimiaan säästämättä varoitusta, jonka kuitenkin jätin kuuntelematta. Miksi? Ehkä halusin todistaa itselleni selviytyväni mistä tahansa. Ehkä olin jo jonkinlaisen transsin vallassa. Tiedän vain, että laskeuduin portaat ja kohtasin oven, johon oli caps lock pohjassa kirjoitettu varoitusteksti “ARKISTO / RYTKÖNEN”.

    Olin pyörtyä jo pelkästään oven takaa vyöryvän löyhkän voimasta. Mikään ihmisen kieli (osaan kotimaisten kielten lisäksi englantia, ranskaa ja hieman italiaa ja espanjaa) ei voi edes osittain kuvailla sitä. Se kertoi jonkin eloperäisen aineksen mätänemisestä, kytemisestä, homeesta, rappiosta ja loputtoman pitkästä ajasta. Se oli samaan aikaan selkeän maskuliininen että mausteinen, makea ja lohduttoman, pohjattoman tunkkainen. Mutta löyhkän lisäksi kellarikerroksessa avautuvassa kammiossa aisteja kidutti tuo musiikki: mieletön, monotoninen, kaikelle kunnolliselle vieras ulvonta, jossa sekä ihmisen äänet että jonkinlaiset tekniset laitteet kilpailivat keskenään kauheimmasta kuvauksesta, aivan kuin kilpailun voittajalle olisi tarjolla pelastus siitä hornasta johon ne oli vangittu tai armelias loppu, joka vapauttaisi kidutetun sielun.

    “PAHA KEISARI SYÖ KAIKILTA PÄÄN” kaikui tuo infernaalinen viesti, sellaisten soittimien säestämänä, jotka olivat kuin kieroonkasvaneita, degeneroituneita kitaroita. Täysin toisesta maailmasta olevat soittimet olisivat olleet vähemmän kauhistuttavia kuin nämä epäsikiömäiset kielisoittimet, jotka ulvoivat kilpaa vastenmielisen laulun kanssa. “VERISILMÄ PURSKAHTAA”, jatkui tarina, jonka kauhukseni tajusin voivan olla totta. Millainen mieli, millainen olento saattaisi asustaa luolassa, jossa tuollainen musiikki rienaa kaikkea olevaista?

    Kun silmäni tottuivat hämärään, hahmotin olevani eräänlaisten kirjahyllyjen muodostamassa kapeassa kujassa. Hyllyt olivat aivan täynnä täydellisen kaaoksen vallassa lojuvia eri värisiä ja kokoisia mappeja, joiden välistä ikäänkuin purkautui paperiarkkeja. Voin vain arvailla mistä pimeistä kuiluista peräisin olevia asioita tuollaiset mapit tuollaisessa paikassa saattaisivat kätkeä sisäänsä. En tohtinut avata yhtään mappia, ja tätä seikkaa minun on mahdollisesti kiittäminen niistä mielenterveyden rippeistä, jotka sain pelastettua tuosta kirotusta kellarista.

    Hahmotin hyllyjen takana jonkinlaisen valon ja lähdin kulkemaan kapeaa käytävää pitkin sitä kohti. Sekä musiikki että nimetön löyhkä voimistuivat, mutta karaisin mieleni ja jatkoin matkaa. Mitä toivoin valon luota löytäväni, sitä en kykene kertomaan, sillä olihan selvää etten voinut kulkea mitään tervettä tai kunnollista kohti. Kuljetin katsettani hyllyrivistöjä pitkin. Mappien selkämyksissä oli kryptisiä kirjoituksia, jotka viittasivat minulle tuntemattomiin aikoihin ja aktiviteetteihin: “ISO 9001:1994”, “CAD 1997”, “ROHS” ja “J&P CYCLES 1988”.

    Päästyäni lähemmäs huomasin valon tulevan eräänlaisen työpöydän tai alttarin valaistuksesta: kyseisellä tasolla oli noita viheliäisiä mappeja, iljettävästä kiiltävästä paperista painettuja teoksia, joissa esiteltiin ihmisruumiin anatomiaa tavoilla, joita säädyllisyys estää minua edes tällä äärimmäisen hädän hetkellä kuvailemasta ja jonkinlainen polttouhrialttari: pyöreä saastaisesta lasista valmistettu taso, jota kiersi matalahko seinämä, johon oli uurrettu ikään kuin ampuma-aukkoja tai eräänlaisia telineitä, joissa kärysi vielä pitkulaisia uhrattuja kääröjä. Ne olivat kuin jotain turmeltuneita tai pilkkaavia versioita aromaattisista tikuista ja niistä leviävä löyhkä selitti osaltaan tuota myrkyllistä ilmaa, jota jouduin hengittämään. Pöydällä oli myös jonkinlainen soitin, josta tuo musiikki hyökyi. Mutta nämä seikat eivät selitä kokemaani kauhua.

    Kauheinta tuossa hirveässä luolassa oli pöydän ääreen kumartunut olento. Se oli ihminen samalla tavalla kuin sen uhraamat kääröt olivat aromaattisia tikkuja tai luolassa soivat instrumentit olivat kitaroita: aivan kuin niillä olisi yhteinen esi-isä josta toinen olisi kehittynyt luonnolliseen, terveeseen ja kunnolliseen suuntaan, ja toinen olisi mädäntynyt ja degeneroitunut vaihe vaiheelta lukemattomien aikakausien kuluessa. Olento oli kumara, leveä ja lyhytraajainen; se käänteli käsissään opusta, jossa nuo riettaat kuvat kertoivat sanoinkuvaamattomista riiteistä. Se oli ilmeisesti jo tehnyt selvää arkistonhoitaja Rytkösestä (kuka tietää, miten kauan sitten!). Hirviö kuuli, kun henkäisin kauhistuneena nähdessäni sen ja käänsi ällöttävät kasvonsa minua kohti. Kun se puhui, se puhui kuin ruttotautinen demoni, käheällä, kireällä äänellä, joka pureutui korvieni läpi mieleeni kuin naula. Puhe oli nopeaa, aaltomaista puuskutusta, joka muistutti jälleen ihmispuhetta kuin rienatakseen:

    “MITÄTARSOLLAHÄ” se purskautti suuntaani. Seisoin paikalleni jähmettyneenä ja tuijotin olentoa, yrittäen keksiä jotain keinoa jolla pääsisin pois sen valtakunnasta. “NOSANNYJOTTAI”, se jatkoi ja nuo kammottavat tavut herättivät minut transsistani. Ainoa toivoni oli, että sen valtava massa hidastaisi sen liikkeitä niin että pääsisin takaisin mappien kehystämää käytävää ja ovelle ennen kuin se saisi minut noihin saastaisiin kouriinsa. Olento viittasi pöydällä vaanivaa hämmästyttävän muinaista astiaa kohti ja parkaisi: “ETSÄÄMITTÄÄSUMPPIOTA”. Astia oli ilmeisesti lasia, ja se oli upotettu osittain jonkinlaisen laitteen sisälle. Astiassa oli ällöttävänruskeaa, kitkeränhajuista nestettä, ja oli aivan kuin neste olisi yrittänyt paeta astiasta kiipeämällä seiniä pitkin, sillä seinät olivat nesteen saastuttamat tavalla, joka vihjasi mittaamattoman pitkään aikaan, joka oli kulunut seinämien ja nesteen välisessä taistelussa. Koko kehoni vavahteli voimakkaan inhon vallassa, kun kuvittelin mitä seurauksia nesteen vapauttamisella olisi. Kauhukseni olento kurottui tarttumaan astian kahvaan ja se kaatoi nestettä kammottavan saastaiseen mukiin hienostunutta teeseremoniaa vastenmielisesti häpäisevällä tavalla. “NOMÄÄKYLOTA”, se messusi. En tiedä aikoiko olento tahria minut tuolla myrkyllä, mutta tiesin että elämäni sellaisena kuin sen tunsin päättyisi sillä hetkellä kun olento tai neste tavoittaisi minut. Ehkä neste ja olento olivat jollain meille käsittämättömällä tavalla yhtä, sillä olennon liikkuessa siitä vyöryi aaltomaisesti samankaltaista, helvetillistä löyhkää. Tai ehkä koko tämä luola oli jotenkin yhtä tietoista olemusta ja olin jo liian syvällä sen kidassa paetakseni.

    Käännyin kannoillani ja riuhtaisin itseni irti tuosta oksettavasta voimasta. Juoksin minkä pääsin kohti ovea ja vapautta. Kiitin mielessäni uusia barefoot-juoksukenkiäni, jotka mahdollistivat luonnollisen askelluksen. Tulin juostessani vilkaiseeksi olkapääni yli ja olin pyörtyä kun näin miten olento vyöryi minua kohti nopeammin kuin sellaisen muotoisella kokonaisuudella on mitään oikeutta liikkua. “NOMIKÄSULNYTULI” se huusi raivonsekaisella äänellä.

    Pakenin nopeammin kuin olisin uskonut mahdolliseksi ja saavutin oven ennen hirviötä. Kuulin sen raskaat askeleet ja rahisevan hengityksen, mutta repäisin oven auki ja säntäsin takaisin toimistoon hakemaan apua. Toimistolla ei ollut enää muita paikalla, joten juoksin puhelinkoppiin, jossa nyt kirjoitan tätä, ehkä elämäni viimeistä facebook-päivitystä. Päivityksestä tulee auttamatta liian pitkä minkäänlaista engagement-optimointia silmälläpitäen, joten ehkä pyydän vielä chatgpt:tä tiivistämään tämän.

    Mutta ei, aikani on loppu! Näen jo tuon hirvittävän massan vyöryvän minua kohti rappukäytävän ovelta! Miten se huutaa! Tuo huuto! “HAIKSTÄTÄ-MAPPIVAI” se huutaa ja ojentaa kädessään olevaa, epäpyhiä piirustuksia pursuavaa, mappia minua kohti! MAPPIVAI, MAPPIVAI!

  • Mirja

    Havahduin hereille. Nostin kasvoni näppäimistöltä, jossa ne olivat viettäneet pitkän aikaa, päätellen poskeeni jääneistä numeronäppäimistön jäljistä. Kelloni näytti hieman yli seitsemää. Ilmeisesti aamuseitsemää.


    Edellinen työpäivä oli venynyt pitkäksi tuotannonohjausjärjestelmän päivityksen deadlinen lähestymisen takia. Mutta ei minun ollut tarkoitus sentään viettää yötäni toimistolla. Mitä ihmettä oli tapahtunut?


    Näppiksen kuva kasvoillani hakeuduin hitaasti kahvihuoneeseen. Mirja olikin jo tutulla paikallaan nurkkapöydässä ja tervehti minua iloisesti. Automaatin pusertaessa laimeaa juhlamokkaa kuppiini, aloin muistella iltaa. Mirjahan oli ollut täällä myös myöhään illalla? Muistin sen, koska olin istunut hänen kanssaan tovin illalla. Eikä järjestelmäpäivitys edes koske HR-osastoa. Miksi hän tekee ympäripyöreää päivää?


    Vein kuppini työpisteelle ja katselin koneelta eilisen illan aikaansaannoksia. Olin näköjään puskenut migraatiodataa vielä hyvän matkaa puolenyön jälkeen. Ei ihme, että hiukan haukotutti.


    Yön nukkuminen istuallaan oli jättänyt jälkensä. Selkä ja takapuoli olivat oudon puutuneita ja olo oli kuin ruokamyrkytyksen jäljiltä. Työt eivät ottaneet onnistuakseen. Menin hakemaan lisää kahvia. Mirja istui edelleen paikallaan. Ketään muuta ei näkynyt vielä missään, vaikka kello oli jo melkein yhdeksän. Kun menin työpisteelle, huomasin tietokoneen kalenterista, että oli lauantai. Eiköhän ollut aika lähteä kotiin, osakkeenomistaja oli varmasti jo omansa saanut tältä erää. Olin jo hakemassa takkiani, kun aloin pohtia Mirjan selittämätöntä paikallaoloa lauantaiaamuna.


    En tiennyt, miten vanha Mirja oli, mutta hänellä ei voinut olla enää pitkään ennen eläkkeelle jäämistä. Oli toimistolla yleinen vitsi, että Mirjalla oli päivystyspaikka kahvihuoneessa, ilmeisesti työt eivät enää juuri painaneet. Oli kello mitä tahansa ja oli firmassa mitä tahansa menossa, Mirjan löysi aina kahvihuoneesta. Mutta lauantaiaamuna? Olikohan hänellä kaikki hyvin?


    Menin istumaan hänen pöytäänsä ja kysyin, oliko joku hätänä. Mirjan kasvoilla vilahti surullinen hymy, mutta hän pyyhki sen nopeasti pois ja nyökkäsi. ”Kiva kun kysyit,” hän vastasi. ”Kaikki on hyvin, on vain niin paljon töitä.” Hän jatkoi pitkällä monologilla erilaisista vaikeuksista järjestelmäpäivityksen parissa, mutta mikään niistä ei käsittääkseni koskenut hänen työtehtäviään. En raaskinut keskeyttää, vaan nyökkäilin ymmärtävästi. Loputtomalta tuntuvan ajan kuluttua Mirjan ääni alkoi häipyä jonnekin kauas. Havahduin hereille ja yritin nousta ylös, mutta oli kuin minut olisi naulattu tuoliin. Kokeilin työntää itseni irti tuolista, mutta huomasin kauhukseni että tuoli oli sulautunut kiinni selkääni ja takapuoleeni. Irtipääsystä ei ollut toivoakaan. Pyysin hädissäni Mirjaa auttamaan, mutta hän vain hymyili surullista hymyään. ”Kiva kun sinulla oli aikaa istua rauhassa,” hän sanoi. ”Kaikki ovat aina niin kiireisiä.


    Maanantaiaamuna tervehdin Mirjan kanssa iloisesti työkavereita.